Meillä oli porukan kanssa sovittu tapaaminen työyhteisössämme. Olin edistänyt asioita sovittuun suuntaan ja olin todella ylpeä aikaansaannoksistani. Tiesin, että kukaan työryhmästämme ei osaisi tehdä niitä asioita, mitä olin saanut aikaan lyhyessä ajassa. Olin muun muassa kirjoittanut dokumentin, joka edistäisi pohtimaamme asiaa. Olin lähettänyt dokumentin etukäteen kommentoitavaksi. Tunsin onnistumisen iloa ja odotin kiitosta ja ehkä jopa ylistystä. Kukaan ei ollut kommentoinut.
En saanut kiitosta, ylistyksestä puhumattakaan. Tervehdysten jälkeen keskustelumme ohjautui dokumenttiin, jonka olin kirjoittanut.
Minulle tuli heti ihan selväksi, että olin kirjoittanut dokumentin väärin. Olisi pitänyt kirjoittaa jostain toisesta aiheesta ja toisella tavalla. Kuitenkin pitkään keskusteltuamme päätimme käyttää tuota dokumenttia. Sovimme sille kommentointikierroksen. Yksi ryhmämme jäsenistä halusi olla ensimmäinen kommentoija.
En päässyt esittelemään kaikkea, mitä muuta olin saanut aikaan. Olin typertynyt dokumentin vastaanotosta ja menin ihan lukkoon etenemisen suhteen. Minun tekemääni työtä ei arvostettu, sen pohjalta jouduttiin lähtemään liikkeelle, kun parempaakaan ei ollut saatavilla.
Kokous loppui, suljin etäyhteyden. Purskahdin itkuun. Tunsin itseni riittämättömäksi, huonoksi ja työni täysin arvottomaksi.
Miten ihmeessä tästä pääsee eteenpäin?
Juttelin sitten ystäväni kanssa ja nousin kuopastani pikkuhiljaa. Oloni helpottui vähän, olin ehkä ylireagoinut. Kunnes sain sähköpostiini sen kommentoidun version dokumentistani. Olin pudota penkiltäni. Uudelleen. Tai siis putosinkin. Ei dokumentissa ollut kommentteja. Minusta tuntui, että se oli uudelleenkirjoitettu.
Loukkaannuin verisesti putoamismatkallani syvään, syvään kiviseen kuoppaan. Nyt en kykenisi etenemään millään tavalla. Muut saavat hoitaa nyt tämän homman loppuun. Piste. En enää koskaan tee mitään itseohjautuvasti ja omatoimisesti. Jos yleensäkään enää koskaan tekisin mitään tässä työyhteisössä. Olin täynnä erilaisten inhottavien tunteiden myrskyä…ärtymystä, vihaa, häpeää, kiukkua, epäuskoa, uupumusta, luovuttamista ja riittämättömyyttä.
Minäkö tästä avaisin puhumisen, kun tämä oli muiden syytä?
Menin kuitenkin seuraavaan sovittuun tapaamiseemme. Vaikka en aikonut puhua asiasta, vaan olla hiljaa, otin sen silti puheeksi. Kerroin, miltä minusta tuntui. ”Ennen kuin aloitetaan, mun on ihan pakko kertoa, miltä minusta tuntui viime kerran jälkeen.” Kun kerroin loukkaantumisestani, minua vähän hävetti. Kerroin silti. Ihmiset järkyttyivät reaktioistani. He ymmärsivät ja kommentoija pyysi anteeksi. Olisi pitänyt käyttää kommenttityökalua, mutta ei hän osannut. He olivat kiitollisia siitä, mitä olin tehnyt ja saanut aikaan. Kukaan ei olisi kyennyt tekemään vastaavaa. Olin hyvä asioiden edistäjä ja ilman minua poljettaisiin paikallaan.
Noitako sanoja sitten tarvitsin?
Kyllä, ehkä ja sitten kuitenkin ei. Enemmän tarvitsin tuon kokemuksen, joka herätti näkemään omat toimintamallini. Miksi minulla on tarve edetä nopeasti? Miksi en halua pysähtyä omien tuotosteni ääreen niitä parantamaan yhdessä? Miksi on niin vaikeaa ottaa vastaan palautetta, kun haluaisi olla heti täydellinen? Miksi kärsivällisyys ei tahdo riittää? Peilaan toisiin vain sitä käyttäytymistä, mitä en tahdo itsessäni sietää. Kun rakastan tuotakin osaa itsessäni, olo helpottaa heti.
Mitä tästä opin?
Harjoittelen keskustelun aikana tunnistamaan tunteitani ja avaamaan tarpeitani. Harjoittelen kertomaan niistä heti muille, jos niiden kertominen vie itseäni eteenpäin yhteisen hyvän rakentamisessa. Jos ne ovat mielenkiintoisia vain oman kasvuni suhteen, eivätkä edistä yhteistä hyvää, tutkin niitä itsekseni. Opettelen rakastamaan noita osia itsessäni. Ennen kuin opin rakastamaan niitä, opettelen hyväksymään ne. Olen inhimillinen, haluan työskennellä yhdessä muiden kanssa, koska se on paljon antoisampaa kuin yksin. Olen vajavainen, haluan kasvaa ja oppia itsestäni lisää koko ajan. Minun on vaikea pysähtyä tunteideni äärelle ja antaa niiden olla. Kuitenkin juuri se on paras lääke, ettei niihin tarvitse palata aina uudelleen.
Olen kiitollinen omista kriiseistäni, koska ne antavat aina suuremman hypyn syvemmälle itseeni. Kiitos kaikille asiakkailleni, työkavereilleni ja läheisilleni, jotka herättävät minussa häpeää, suuttumusta, kateutta, kummastelua, osaamattomuutta ja pelkoa. Loukkaantumisten lahjat ovatkin itselle usein arvokkaampia, mutta vaikeampia avata.
Kiitos kanssakulkijani, opastatte minua eteenpäin.
Leena Koivu työyhteisösovittelija ja valmentaja